Tamperelaisen Teemun elämä muuttui radikaalisti 17 vuotta sitten, kun hän oli kolmekymppisenä maailmanympärimatkalla Australiassa.
– Mä olin aikaisemmin ollut Australiassa vaihto-oppilaana, ja se oli mulle läheinen paikka. Olin mun jumalasuhteen katkaissut aikaisemmin nuorena. Olin nimikristitystä perheestä kotoisin ja käynyt rippikoulun. Vaihto-oppilasvuosi katkaisi kristilliset yhteydet.
– Kun lähdin Australiaan maailmanympärimatkalle, kohtasin Jumalan. Ajelin pakettiautolla – nimesin sen Kummeleiden mukaan Marilyniksi – se oli ihan perus retkiauto, takana oli sänky ja sillä sitten ajelin ympäriinsä. Ennen reissua en pitänyt itseäni mitenkään hengellisenä ihmisenä enkä ymmärtänyt hengellisiä asioita. Mutta olin kuullut sellaisen sisäisen äänen, aattelin, että se on varmaan Jumala, joka sanoi, että Teemu, jos et tee parannusta, niin näin ja näin tulee käymään.
– Matkallani Melbournessa ollessani ne asiat, mitä olin kuullut, että näin ja näin tulee käymään, niin ne tapahtuivat siellä. Se pysäytti mut aika lailla. Aattelin, että tää ei oo nyt hyvä juttu. Suutuin, pysäytin mun pakettiauton oikeastaan melkein keskelle risteystä, jätin auton siihen ja lähdin vaan kävelemään.
– Kävelin lähimpään kirkkoon. Ajatuksena oli, että kiroan Jumalan. Siellä oli messu päällä. Kun pyörin siellä takana, totesin, että en mä voi Jumalaa, Jeesusta kirota. Sä oot mun Jumalani ja varoitit mua. Ja se, että varoittaa, niin se on rakkautta.
– Mä en ollut siinä kohtaa vielä uskossa. Olin oikeastaan koko elämäni rukoillut Jeesusta, mutta en koko sydämestäni seurannut häntä. Ja siitä tuli ajatus, että sä olet mun Jumalani. Mutta kyllä mä sydämessäni tiesin, että en mä tosissaan tätä asiaa kuitenkaan ottanut. Se oli vähän niin kuin varautumista pahan päivän varalle. Aina kun oli huono hetki tai paha päivä, niin sitten pyydettiin asioita, mutta ei ollut todellista suhdetta.
– Lähdin Melbournesta ajamaan rannikkoa pitkin kohti Sydneytä. Kävin katselemassa pingviinejä, kansallispuistot kuljin läpi ja niin edelleen. Elin semmoista retkeilijän elämää. Jonkin ajan kuluttua, kun laitoin illalla pääni tyynyyn, kuulin pääni sisällä äänen, että ”Teemu, tule kotiin”. Ajattelin, että tämä on kyllä tosi outo ajatus, että mulla on tässä ihan mukava reissu menossa eikä mulla ole koti-ikävää. En sitä sen enempää miettinyt. Rupesin nukkumaan ja jatkoin seuraavana päivänä reissua. Sitten kun taas laitoin pään tyynyyn, kuulin saman äänen: ”Teemu, tule kotiin”. Tätä jatkui pari viikkoa suurin piirtein joka ilta, että ”Teemu, tule kotiin”. Mietin, että mitähän tämä on. En ole humalassa, en ole huumeissa, ja mielestäni järkikin toimii ihan hyvin. Kun sitten taas kuulin tämän äänen, että ”Teemu, tule kotiin”, niin kysyin ääneen, että mikä ääni tämä on? Kuka mulle puhuu? Ja samassa mulle ilmestyi silmieni eteen kuva Ylöjärven kirkosta, ja ymmärsin, että Jeesus kutsuu mua kotiin. Ymmärsin, että mun ei tarvitse lähteä täältä reissusta takaisin Suomeen, mulla on hyvä reissu menossa, mutta olin hengellisesti päätynyt kauas Jeesuksesta.
Myöhemmin Sydneyssä Jeesus sanoi mulle vielä toisen lauseen: ”Teemu, olet tullut päätepisteeseen, että se päätös, minkä teet, niin se on siinä.” Ymmärsin, että olin niin monta kertaa elämäni aikana hylännyt Jumalan kutsun ja äänen ja kääntänyt hänelle selän, että tämä on nyt viimeinen kerta, kun mua kutsutaan kotiin. Ymmärsin tilanteen vakavuuden.
– Syntymäpäiväni oli pitkäperjantaina, ja Jeesus kuoli pitkäperjantaina. Olin lukenut Raamatun kaksi kertaa kannesta kanteen aiemmin. Siinä hetkessä ajattelin, että Jeesuskin kuoli pitkäperjantaina, että voin ihan hyvin kuolla omille teoilleni ja omalle elämälleni. Mulla meni ulkonaisesti ihan hyvin, mutta sisälläni oli vähän toisenlainen tunne, toisenlaiset tunnelmat.
– Mulla oli Suomessa yksi ystävä, joka oli aikaisemmin tullut uskoon, ja kerroin hänelle sähköpostilla näistä asioista, mitä mulle tapahtui. Hän kertoi mulle evankeliumia ja miten hän oli tullut uskoon. Hän sanoi, että ”sun täytyy nyt mennä johonkin seurakuntaan ja antaa elämäsi Jeesukselle”. Hän sanoi, että ”meet sitten oikein sinne alttarille asti, ettet jätä sitä puolitiehen mihinkään käden nostoon”. Hän kertoi, että jos Sydneyssä olen, niin Hillsong-seurakunta olisi hyvä paikka, missä on paljon hyvää musiikkia.
– Menin sinne ja se olikin ensimmäinen seurakunta, mihin jouduin jonottamaan oikein ulkopuolelta. Oikein tunsin semmoista vetoa siinä jonottaessa seurakuntaan, ja tiesin, että tämä on nyt se hetki. Tiesin, että Jumala vetää tosi vahvasti puoleensa ja kuuntelin siellä ylistystä ja saarnoja. Sitten nostin oikein korkealle käteni ylös. Saarnamies sanoi, että näen sinut siellä vihreässä paidassa.
– Olin pettynyt, koska siellä ei pyydetty alttarille ollenkaan, mutta sille ei voinut mitään. Elämä jatkui. Lähdin Dubboon, jossa oli vaihto-oppilasvuoden kaverini. Olin siellä jonkin viikon ja sitten lähdin takaisin Sydneytä kohti.
– Menin uudestaan seurakunnan kokoukseen. Amerikkalainen saarnaaja Reggie Dabbs saarnasi aiheella, että kuka on sinun matkakumppanisi. Sen saarnan päätteeksi tuli alttarikutsu, ja ajattelin, että minun ei tarvitse mennä sinne, koska annoin jo elämäni Jeesukselle. Mutta sydämeni hakkasi kiivaasti ja rupesin olemaan levoton. Naapuri kysyi, että onko kaikki hyvin, ja sanoin, että ei, ei ole.
– Sitten juoksin täysillä alttarille ja annoin elämäni Jeesukselle sillä tavalla kuin mua oli ohjeistettu. Lopetin matkustamisen ja jäin Hillsongiin kolmeksi kuukaudeksi, asuin Hillsongin opiskelijoiden kanssa. Siellä oli nuoria miehiä, jotka ottivat minut luokseen. Kävin siellä kasteella ja täytyin Pyhällä Hengellä.
– Kävin vielä sen kolmen kuukauden päätteeksi Hillsong-konferenssissa. Matka jatkui Uuden-Seelannin ja pikkusaarten ja Amerikan kautta kotiin. Olin niin tosissani, että päätin paastota matkan Suomeen. Huomasin jälkikäteen, että se kesti tasan neljäkymmentä päivää, raamatullinen aika. Ainoa ongelma oli, että äidin ensimmäinen kommentti oli, että missä mun poikani on, koska olin pelkkää luuta ja nahkaa.
– Menin Tampereen helluntaiseurakunnan elämään. Kävin pari vuotta raamattukoulua, koska halusin saada hyvän pohjan omalle uskonelämälleni. En sinällään halunnut oppia Raamattua, mutta halusin oppia tuntemaan Jeesuksen. Jeesuksen tunteminen oli ja on edelleen elämäni tärkein asia.
