– Olen Amanda, 31, kolmen lapsen äiti, ja elän tällä hetkellä hyvin intensiivistä perhe-elämää. Uskoon tulin kahdenkymmenen vuoden ikäisenä. En kasvanut uskovassa kodissa, joten kosketus hengellisyyteen ja uskonasioihin ei tullut lapsuuteni kasvuympäristöstä, muistelee tamperelainen Amanda.
– Muistan erityisen tapahtuman ala-asteelta, kun meille tuli vieraita pitämään päivänavausta. Opettajamme suositteli osallistumista. Tilaisuudessa oli evankelioiva ryhmä. Nyt aikuisena ymmärrän, mitä tapahtui, kun menimme sinne saliin. Seinällä oli iso banderolli, jossa luki ”Jeesus rakastaa sua”, ja paikalla oli ulkomaalaistaustainen mies, jonka puhe tulkattiin. Hän kysyi: ”Tiedättekö, mistä Jumalan koti on tehty?” Siinä hetkessä muistan ajatelleeni, että minä tiedän. Yksi toisensa jälkeen viittasi ja ehdotti kaikenlaista, että kullasta ja milloin mistäkin. Viime hetkellä olisin halunnut vastata, mutta en ehtinyt. Mies vastasi itse, että rakkaudesta. Muistan muitakin tällaisista tilanteista lapsuudessani, joissa olin vain puhtaasti uskonut Jumalan olemassaoloon ja jopa rukoillut, vaikka en millään tavalla ollut saanut siihen kannustusta kotoa tai mistään muualtakaan.
– Parikymppisenä koin ensimmäisen kriisin elämässäni. Tunsin, että olin ulkopuolinen omassa elämässäni. Ajattelen jälkikäteen, että se oli jo Jumalan kutsua mulle. Mulle tuli pakottava tarve tehdä radikaaleja suunnanmuutoksia senhetkisessä elämäntilanteessani. Muutin toiselle puolelle Suomea ja aloin opiskella koulussa, johon en alun perin ollut edes hakenut. Se oli hengellisen heräämisen ja sisäisen eheytymisen aikaa.
– Luokallani oli uskova, jonka kanssa vahingossa ystävystyin. Vaikka olin aluksi ennakkoluuloinen, hänessä oli aitoa rakkautta ja välittämistä, mikä veti minua puoleensa. Minua puhutteli, kun hän kertoi elämästään Jumalan kanssa. Vaikka koin edelleen ulkopuolisuutta uskoon liittyen, sisimmässäni kyti kaipaus.
– Kaiken tämän mylläkän keskellä päädyin henkiseen ja fyysiseen loppuunpalamiseen sekä syvään masennukseen. Muistan hetken, kun koin niin lohdutonta yksinäisyyttä, että se oikein sattui mua fyysisesti rintaan. Itkin ja mietin, että kukaan ei voi auttaa minua. Mutta sitten tajusin, että ehkä Jumala voi auttaa. Rukoilin siinä ensimmäisen kerran aikuisena ja menin ikkunan alle. Polvistuin ja laitoin käteni ristiin. Se oli käsitykseni siitä, miten rukoilu tapahtuu, ja rukoilin suurin piirtein näin: ”Jos siellä joku on, niin vastaa mulle jotain.”
– Siitä alkoi prosessi. Aloin salaa rukoilla kotona kämppikseni tietämättä, ja huomasin elämääni tulleen uuden toivon, ikään kuin uuden oljenkorren, mitä en ollut vielä käyttänyt. Tämä prosessi eteni siihen pisteeseen, että keskustelin kämppikseni kanssa. Hän puhui siitä uskovasta, joka oli ollut luokallamme, ja miten hän oli niin ihana ihminen ja näytti olevan uskossa. Vaikka olin jo lämmennyt hänelle, myönsin, että minua häiritsi, että hän uskoi Jumalaan. Ymmärsin silloin, että hänellä oli jotain, mitä minulta puuttui. Tunsin kaipuuta, että minäkin haluaisin sen jutun, ja jotenkin ilmaisin sen halun ylöspäin.
– Seuraavana yönä tapahtui jotain erikoista elämässäni. Tämän kohdan todistuksessani toivoisin voivani jättää pois, mutta se on osa sitä. Välillä poltin pilveä viihdekäytössä. Eräänä iltana ystäviäni oli kyläilemässä. Polttelimme. Aluksi tunsin oloni sekavaksi, kuumotti ja alkoi ahdistaa. No ajattelin, että näin on käynyt ennenkin. Mutta sitten aloin kuulla puhetta. Tuntui siltä, että tapahtui jotain yliluonnollista; minulle puhuttiin jollain tavalla, mikä ei ollut tästä maailmasta. Välillä tunsin äänessä rakkautta ja lämpöä, välillä kuulin äänen, joka oli ahdistava ja paha. Tuntui kuin hyvä ja paha taistelisivat minussa. Yritin kuunnella sitä hyvää ääntä, mutta aina välillä toisenlainen ääni, jopa viettelevä, puhui. Minulla oli kauhea mylläkkä mielessä, ja ajattelin, että nyt tulen hulluksi. Laitoin kädet ristiin ja olin, että auta! Silloin tunsin kuin valo olisi läpäissyt minut ylhäältä päin. Silloin koin elämässäni ensimmäisen kerran Jumalan rakkauden. Sekava olotila haihtui siinä hetkessä ja paine laukesi ja tiesin, että se oli Jumalan vastaus minulle, että jotenkin tiesin, että aina kun olin kurottautunut häntä kohti, niin Hän oli kuullut. Tästä alkoi uusi matka elämässäni, matka toipumiseen. Opin myös ensimmäisen kerran rakastamaan itseäni.
– Parin päivän kuluttua otin yhteyttä ystävääni ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Sovimme tapaamisesta, ja hän esitti minulle kriittisen kysymyksen, kun hän oli kuunnellut sekavan selitykseni: tunnetko Jeesuksen? Muistan, kuinka ensimmäinen reaktioni oli kieltää. Ennakkoluulot nousivat mieleeni jostain traktaatteja jakavasta Jeesus-ihmisestä.
– Vastasin rehellisesti, että en tiedä. Itse asiassa en tiennyt. Tiesin, että olin kohdannut Jumalan, mutta en ollut varma, oliko se Jeesus. Ystäväni kysyi, että haluatko tuntea? Sanoin, että minun pitää miettiä. Ystäväni antoi minulle tilaa ja rauhaa miettiä. Sitten vahva ajatus tuli mieleeni: tämä on se hetki, jolloin Jeesus kutsuu minua seuraamaan häntä. Vastata ”ei” tähän kutsuun olisi huono vastaus. Se olisi jotenkin väärä vastaus. Tunsin sisälläni vahvistuvan, että ainoa oikea vastaus on ”kyllä”, halusin. Sitten me rukoilimme.
– Muistan rukouksen aikana, kuinka sydämeni valtasi sama lämpö kuin joskus aiemmin rukoushetkellä. Tämä tunne jäi pysyväksi rauhaksi, kun Jumala nosti minut ja löysin Isän Jumalan syliin.
– Olin ollut todella rikkinäinen, niin rikkinäinen, että ajattelen tänä päivänä, etten tiedä, missä olisin, olisiko edes mielenterveyteni tallella.
– Ehkä suurin asia uskoontulossani on ollut se, että olen päässyt eheytymään. Alkuperäinen kuva, jonka Jumala loi, kun Jumala loi minut, on kuin olisi palautunut kerros kerrokselta, ja minusta on tullut enemmän oma itseni, paljon vapaampi, se Amanda, jonka Jumala alun perin loi.
