– Olen kahden pienen lapsen äiti. Viimeiset kolme vuotta olen työskennellyt kotiäitinä. Tulin uskoon vuonna 2008, taustoittaa vantaalainen Anni, 30.
– Sain hengellistä perintöä kotoani, mutta hengelliset asiat eivät merkinneet minulle paljonkaan. En etsinyt Jumalan tahtoa elämässäni. Elämäni oli sellaista nuoren tytön elämää. Mua kyllä yritettiin saada mukaan nuorten toimintaan, koska oli ilmeistä, että elämäni oli menossa huonoille raiteille.
Anni ei tuolloin ollut valmis menemään seurakuntaan. Mutta hänellä oli esirukoilija elämässään.
– Uskon, että esirukoukset vaikuttivat elämääni. Muistan, kun eräänä iltana olin menossa nukkumaan. Yhtäkkiä tunsin vavahduksen sisimmässäni siitä, mitä mulle tapahtuu, kun kuolen. Valtava sairauden- ja kuolemanpelko valtasi mut. Ryntäsin viereiseen huoneeseen, missä mun äiti oli ja pyysin häntä viemään mut päivystykseen, mä kuolen tähän paikkaan! Eihän siinä sitten mitään ollut, mutta vaikka fyysistä hätää ei ollutkaan, hengellinen hätä jäi minulle, ja alkoi voimakas etsikkoaika. Pelkäsin kovasti elämää, kuolemaa, taivasta ja helvettiä.
– Missään ei ollut hyvä olla. Olin voimakkaassa puristuksessa. Kaverien seura ei vienyt pois jyskyttävää tunnetta takaraivossani siitä, että elämä päättyy eikä millään ole merkitystä. Tunsin voimakkaasti, että vaikka vanhemmat ja kaverit olivatkin elämäni tukipilareita, hekin olivat samojen kysymysten edessä, joten mihin voisin ankkuroitua?
– Olin menettänyt luottamuksen turvallisuuteen, varsinkin kun vanhempani erosivat ja jäin yksin omien ajatusteni kanssa. Jo niinkin nuorena tyttönä minulla oli vakavia ajatuksia. Syrjäytyminen uhkasi minua. Elin melko rauhallista elämää. Joitakin päihdekokeiluja oli. Aloin sitten rukoilla Jumalaa avuksi. Olin alhaalla ja asiat painoivat mieltäni.
– Mikään ei tuonut helpotusta. En voinut edes teeskennellä, että minulla olisi ollut hauskaa kaverieni kanssa, kun mielessäni pyörivät jatkuvasti nämä ajatukset. En muista kuinka kauan näin jatkui, mutta aloin rukoilla tosi voimakkaasti, että Herra auttaisi minua ja antaisi minulle anteeksi, että en ole elänyt Hänen tahtonsa mukaisesti. Aloin jollain tavalla lepytellä Jumalaa.
– Avauduin serkkupojalleni näistä ahdistuksistani ja peloistani. Hän kysyi minulta, että onkohan sulla taivasasiat kunnossa, kun oot noin pelokas. En muista, mitä vastasin, mutta ajattelin, että ei todellakaan ole.
– Jumala vastasi ja laittoi tapahtumaketjun eteenpäin: serkkuni tuli luokseni ja vei minut hengelliseen tilaisuuteen, jossa oli vahvasti evankelioiva ote.
– Minäkin menin sinne mukaan ikään kuin yhtenä uskovaisista, mutta minulle itselleni asiat eivät olleet selviä. Kuulin siellä evankeliumin monta kertaa, ja ensimmäistä kertaa elämässäni koin Jumalan kosketuksen ja aloin itkeä. Vaikka minulla oli vahva kuori, joka esti minua itkemästä julkisesti, niin nyt todella tarvitsin apua. Menin kotiin ja kerroin äidille, että haluan Raamatun. Aloin lukea sieltä Uutta testamenttia. Parin päivän sisällä sisäisessä maailmassani tapahtui vallankumous. Jeesus, josta luin evankeliumeista, tuntui todella elävältä. Tuli voimakas rauha kaiken sen pelon tilalle. En voi kieltää sitä tänäkään päivänä, että tämmöinen ihme tapahtui elämässäni. Sekä sisarukseni että ystäväni ihmettelivät sitä, mitä minulle tapahtui. Olin muuttunut. Jotkut muurit lähtivät elämästäni.
– Toki sen jälkeen on ollut monenlaisia kasvuprosesseja ja vaiheita, ei se ollut mikään tie tähtiin. Uskoontulon hetkestä lähtien elämässäni on ollut monenlaisia polkuja, mutta Jumala on aina jollain tavalla herättänyt minut uudelleen alkulähteille.
– Kun löysin Raamatusta Psalmien kirjan, tuli erityisesti Psalmi 50:15 minulle rakkaaksi. Silloin en tiennyt, että sitä sanotaan ”Jumalan puhelinnumeroksi”. Siinä sanotaan: ”Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.” Ymmärsin, että tämä minulle tapahtui. Minua autettiin hädän päivänä. En ollut valinnut itselleni kristillisiä arvoja ja yhtäkkiä tullut hyväksi, kiltiksi tytöksi tai että mulla olisi ollut jotain tahdonlujuutta, vaan olin henkisesti ja hengellisesti hädässä, ja minua autettiin sinä päivänä.
– Psalmin loppukaneetti ”sinun pitää kunnioittaa minua” toi elämääni myös ihanan auktoriteetin, ja se on ollut suuri aarre. Olen oppinut kunnioittamaan Jumalaa ja löytänyt sisäisen rauhan ja ilon. Se on tavallaan filtteri elämässä, jonka läpi katson mun arkea, että saan kunnioittaa Herraa ja iloita siitä. Tämä johtaa välillä konfliktiin tämän maailman arvojen kanssa, mutta se on tuonut suurta iloa, rauhaa ja tarkoitusta elämääni.
