– Olen Jarkko, 33. Asun Tampereella. Synnyin uskovaan kotiin, ja äitini on aina rohkaissut minua osallistumaan seurakunnan toimintaan. Jo hyvin nuorena lastenleirillä halusin antaa elämäni Jeesukselle, mutta en muista sitä hetkeä. Myöhemmin minulle kerrottiin siitä.
– Yläasteella ja lukiossa aloin epäillä uskoani. Muistan erään nuortenillan, jossa tunsin kehotusta tehdä selvä ratkaisu Jumalan puoleen, mutta en uskaltanut. Pelkäsin muiden mielipiteitä, ja uskostani tuli enemmän suorittamista. En halunnut antaa koko elämääni Jeesukselle, vaan pitää Jumalaa sopivan kokoisena osana elämääni. Ja niin uskoni alkoi kylmetä.
– Yliopisto-opintojen alkuvaiheessa kohtasin muutamia epämiellyttäviä sosiaalisia tilanteita, jotka kasvoivat mielessäni suuriksi. Aloin pelätä sosiaalisia tilanteita. Pelko alkoi hallita elämääni, eristäydyin ihmisistä ja seurakunnassakin koin yksinäisyyttä ja pettymystä. Lopulta lopetin seurakunnassa käymisen. Kun opinnot jäivät kesken, koin suurta epäonnistumista ja siitä alkoi kolmen vuoden synkkä jakso. Olin masentunut ja tulevaisuus tuntui ahdistavalta. Mulla oli päivittäin itsetuhoisia ajatuksia.
– Vaikka minulla oli jonkin verran töitä rakennusalalla, en nähnyt tulevaisuutta siinä. Vietin paljon aikaa digitaalisen viihteen parissa ja pidin itseäni tosi huonona ja arvottomana. Sen jakson lopulla yritin ottaa oman henkeni, mutta epäonnistuin. Silloin näin kaksi vaihtoehtoa: joko yritän jotain toista tapaa tai annan Jumalan auttaa minut umpikujasta. Tiesin, että Jumala voisi auttaa, mutta olin ollut ylpeä enkä halunnut antaa Hänelle aiemmin mahdollisuutta.
– Muistan istuneeni yksin lattialla suuren häpeän vallassa. Tuntui tosi vaikealta. Mun pitäisi tunnustaa läheisilleni, mitä olin yrittänyt, mutta kuolemanpelko pelotti vielä enemmän. Menin sitten sinä iltana äitini luo, kerroin, mitä olin yrittänyt ja sanoin, että haluan antaa elämäni Jeesukselle. Yksi tuttu pastori tuli sinne myös, ja rukoilimme yhdessä. Rukoilin, että Jeesus tulisi sydämeeni asumaan, ja mä sain kokea sinä iltana syvää rauhaa ja iloa. Mulle tuli varmuus, että en enää ollut yksin, vaan Jumala oli kanssani.
– Sain rohkeuden kohdata pelottavia sosiaalisia tilanteita ja aloin hakeutua ihmisten pariin. Menin seurakuntaan ja liityin pienryhmään, ja se on ollut minulle turvallinen paikka oppia ihan puhumaan kuulumisia. Myös seurakunnan palvelutehtävät ovat tuoneet minulle uusia ystäviä. Ryhmäterapiassa opin tuntemaan itseni paremmin.
– Vaikka jännitän vielä toisinaan sosiaalisia tilanteita, pelko ei enää hallitse minua, ja sain uuden identiteetin Jumalalta. Olin enemmän kuin epäonnistuja – olin arvokas Jumalan lapsi, ja sain motivaation parantaa elämäni eri osa-alueita. Aloin liikkua enemmän, harrastaa liikuntaa ja syödä terveellisemmin. Hain myös koulutukseen uudelle alalle ja löysin uuden työpaikan alle vuodessa. – Jumala puhui minulle myös avioliitosta, jota olin pitänyt mahdottomana omalla kohdallani. En ollut uskaltanut lähestyä ketään naista aikaisemmin, mutta Jumala teki minussa ihmeitä ja johdatti mut avioliittoon. Olen saanut siinä kokea olevani rakastettu, ja olen saanut kasvaa ihmisenä. Olen kiitollinen Jumalalle ihan kaikesta. Ilman Häntä minulla ei olisi mitään.
